Luin juuri varsin mielenkiintoisen artikkelin teknologisen kehityksemme riskeistä. Wired-lehdessä vuonna 2000 julkaistun artikkelin "Why the Future Doesn't Need Us" on kirjoittanut pitkän linjan tietokonemies, Sun Microsystemsilläkin töitä tehnyt Bill Joy. Muutoinkin olen viime aikoina päätynyt pohtimaan nimenomaan teknologian osuutta yhteiskuntajärjestelmämme ongelmissa. Sivilisaatio on jo aiemmin osoittautunut mielessäni kestämättömäksi, mutta mikä tärkeämpää, sivilisaatio, saati sitten teollistunut sivilisaatio, ei olisi mahdollinen ilman teknologiaa. Joten onko niin, että kaikista nykyisistä ongelmistamme ja tulevaisuuden uhkakuvistamme saamme lopulta syyttää teknologiaa? Sen perusteella, miten ongelmat ovat viime vuosikymmeninä kärjistyneet, voimme ainakin todeta, että teknologialla emme ole onnistuneet ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan. Minä olen menettänyt uskoni teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan täysin. Näyttää nimittäin siltä, että teknologian avulla olemme luoneet historiallisessa silmänräpäyksessä järjestelmän, joka uhkaa ennennäkemättömässä mittakaavassa koko maapallon biosfääriä. Sekä inhimillistä vapautta.
Joy pohtii artikkelissaan erityisesti ydinaseiden, nano- ja geenitekniikan sekä robotiikan mukanaan tuomia riskejä ja on aidosti ja aiheellisesti peloissaan siitä, miten vähän ihmiset käsittävät jo lähitulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävistä riskeistä. Silti Joy tuntuu luottavaiselta sen suhteen, että kunhan vain alamme keskustella näistä uhkista, voimme asettaa teknologiselle kehitykselle rajat. Mutta kun idea jostain teknologisesta innovaatiosta on kerran saatu, sitä ei enää voida tehdä tekemättömäksi. Kuinka kauan suitset pysyvät riskaabelin teknologian yllä? Esimerkiksi poliittisen ilmapiirin tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä rajoitukset voidaan hyvinkin heppoisin perustein poistaa, jolloin teknologiajuna puksuttaa jälleen eteenpäin kohti riskejä, joita emme pysty käsittämään, saati sitten hallitsemaan.
Artikkelissa Joy esittää aika raflaavia tulevaisuuden uhkakuvia, jotka kuulostavat monien korviin varmasti tieteiskirjallisuudelta. Ja tieteiskirjallisuudessa näitä uhkakuvia on ennenkin käsitelty. Kai esimerkiksi älykkäät koneet, jotka eivät enää tarvitse ihmisiä toimiakseen, kuulostavat monessakin suhteessa tutulta? Mutta uhka ei mielestäni ole niin radikaali ja ilmeinen kuin mitä ajatukset terminaattoriroboteista tai Gray goo -skenaariosta antavat ymmärtää. En tietenkään voi kieltää, etteivätkö sanotunlaiset uhkakuvat tulevaisuudessa voi toteutua, mutta on tärkeää huomata, että teknologialla on myös paljon hienovaraisempi ja salakavalampi vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Ja että tämä prosessi on ollut käynnissä jo pitkään.
Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Toimiiko teknologiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmämme ihmisen ehdoilla vai pakottaako se ihmiset toimimaan teknologisen systeemin ehdoilla? Olemmeko vain pieniä hammasrattaita pyörittämässä eteenpäin kehitystä, joka ei loppujen lopuksi huomioi inhimillisiä tarpeita? Vankka fakta on, että ihmisen perusbiologia ja -psykologia on kehittynyt evoluution myötä aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin millaisissa nykyään elämme. Ongelma piilee tässä: Kun kehollemme ja mielellemme luonnoton, teknologiaan perustuva elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa ihmisessä psykologisia tai biologisia ongelmia, systeemi ei mukaudu ihmisen tarpeisiin. Päinvastoin. Ihminen kehittää lisää teknologiaa, joka saa ihmisen sopeutumaan yhä syvemmin ja tehokkaammin osaksi systeemiä. Ehkäpä konkreettisin ja selvin esimerkki tällaisesta kehityksestä ovat mielenterveyslääkkeet (esim. masennuslääkkeiden kulutus kasvaa tasaisesti joka vuosi: Kela ja Fimea 2012, s. 313), joilla tässä epäluonnollisessa elinympäristössä oirehtiva ihminen sopeutetaan osaksi ihmisen psyykelle epäluonnollista elämää. Muita voimallisia keinoja sopeuttamiseen ovat esim. propaganda ja koululaitos. Ja ongelman pelottavuus piilee tässä: Kyse on voimalla eteenpäin menevästä kehityksestä, joka integroi ihmistä yhä syvemmin osaksi teknologista järjestelmää, ja uusia teknologisia innovaatioita tullaan käyttämään saman prosessin jatkamiseen. Voi vain miettiä, mitä juuri nano- tai geeniteknologialla voidaan ihmiskunnan tulevaisuudessa "saavuttaa".
Toinen pelottava osa tätä kehitystä on riippuvuutemme teknologiasta. Ani harva meistä pystyisi selviämään ilman sivilisaatioon perustuvaa kovaa teknologiaa, joka vaatii saumattoman ja hyvin voidellun systeemin pysyäkseen toiminnassa. Tästä syystä emme myöskään halua ajatella vaihtoehtoja, sillä useimmat meistä eivät tulisi toimeen ilman teknologiaa. Ihmiskunta on vaivihkaa integroitunut niin menestyksekkäästi ja perusteellisesti teknologiseen järjestelmään, että se on kahlinnut oman kohtalonsa tuon pahasti yskivän koneiston armoille. Olemme kuin pikku muttereita, joille pitää saada tarpeeksi ruokaa polttoaineeksi.
Tietenkin voimme asettaa ihmiskunnan onnistumisen mittapuuksi ihmisten onnellisuuden. Voihan hyvin epätodennäköisesti käydä niin, että saamme teknologian keinoin ratkaistua uhkaavan ekologisen katastrofin ja väestöräjähdyksen, ja tulevaisuuden ihmiset ovat suorastaan paratiisimaisessa onnellisuuden tilassa. "Onnellisuuslääke" suoraan Valion maidosta? Tai mitäpä jos alkaisimme muokata ihmistä geneettisesti sopeutuvaisemmaksi teknologiseen ympäristöön ja taipuvaisemmaksi onnellisuuteen? Totta kai tällaisen muokkauksen kautta syntyneet yksilöt pärjäisivät paremmin vallitsevissa olosuhteissa, joten kukapa ei haluaisi päästä pitoihin osalliseksi? Aldous Huxleyn Brave New World näyttää aina vaan todenmukaisemmalta. Ja kuten aiemmin totesin, pysyviä rajoituksia teknologiselle kehitykselle on lähes mahdotonta luoda. Se, jonka mielestä tämä olisi toivottavaa kehitystä, voi nostaa käden pystyyn ja todeta hakuna matata, mutta ainakin itse haluaisin onnistumisemme mittapuuksi ennemmin ihmisen vapauden ja villiyden, jotka ovat saaneet jo kauan kärsiä kahleista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti