Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.